Haltialassa Helsingin ja Vantaan rajalla on useita luontopolkuja. Kaksi niistä on Paloheinän majalta lähteviä rengaslenkkejä. Kolmen kilometrin pituinen metsäpolku on merkitty vihreillä käpymerkeillä ja seitsemän kilometrin pituinen Haltiavuoren luontopolku ruskein käpymerkein. Reitti on merkitty kierrettäväksi vastapäivään.
Pidemmän lenkin toisessa päässä on Pitkäkoski, jonka varrella on oma luontopolkunsa. Jos kävelee sinne asti, kannattaa katsoa samalla sekin.
Haltialan luontopolkujen varrella ei ole varsinaisia taukopaikkoja (Pitkäkoskea lukuun ottamatta). Paloheinän majassa toimii kuitenkin kahvila ja saunatkin siellä kuulemma on.
Majan taakse on rakennettu seikkailupuisto.
Luontopolkujen lähtöpaikan osoite on Pakilantie 124 ja siellä on iso parkkipaikka. Paikalle pääsee myös Helsingin rautatientorilta lähtevällä bussilla numero 66, jonka päätepysäkki Paloheinä on. Molemmat luontopolut alkavat majan takaa oikealta. Polku ei kulje parkkipaikkaa lähinnä olevaa ulkoilutietä pitkin vaan toista samansuuntaista tietä hieman sisempänä metsässä. Alussa on opastekyltti, jossa on mm. kartta reiteistä.
Polkujen varrella on lisäksi kylttejä, joissa kerrotaan ympäröivästä luonnosta. Metsäpolun varrella näitä kylttejä on 12 ja Haltiavuoren luontopolun 15. Luontopolut kulkevat alussa hetken samaa matkaa, ensimmäiselle luontokyltille asti. Sen vierestä metsäpolku kääntyy sisemmäs metsään pienemmälle polulle ja Haltiavuoren luontopolku jatkaa suoraan.
Metsäpolku on pääsääntöisesti tasaista ja helppokulkuista. Välillä on kuitenkin pätkiä, joissa on jonkin verran puunjuuria ja kiviä polulla.
Metsäpolulla on myös paljon pitkospuita. Ne ovat melko leveitä ja tukevia.
Mutaisia kohtia oli muutama, mutta ne pystyi aina kiertämään. Selvisin koko lenkistä kuivin ja siistein kengin.
Mäkiä metsäpolulla oli vain kaksi ja ne olivat molemmat reitin lopussa. Varsinainen luontopolku päättyi ylämäkeen, jossa noustiin kalliolle.
Mäki ei ole jyrkkä, mutta melko pitkä. Ylös päästyä käännytään leveämmälle kävelytielle, jota pitkin kuljetaan alamäkeen takaisin Paloheinän majalle. Muilta osin metsäpolku kulkee tasaisessa maastossa. Matkan varrelle oli tehty jonkinlainen taukopaikka, jossa oli laitettu kalliolle penkki. Muuta paikalla ei sitten ollutkaan. Kuvissa näkyvien uurrettujen puunrungon kappaleiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi.
Maisemiltaan reitti on melko monotoninen. Tosin juuri, kun ajattelin, että alkaa käydä vähän tylsäksi, vastaan tuli pieni pätkä kaunista sammaleista metsänpohjaa.
Valkovuokkoja kasvoi vähän joka puolella, mutta muita kukkia ei juuri näkynyt ennen kuin ihan loppumatkasta. Siellä kukkivat leskenlehdet ja idän sinililjat. Ketunleivän lehtiä näkyi myös paljon.
Reitti on hyvin merkitty. Vain yhdessä kohdassa matkan varrella oli vähän epäselvää, jatketaanko suoraan vai käännytäänkö. Tosin, kun katsoi polkuja, suoraan kulkeva oli huomattavasti enemmän kävellyn näköinen ja siten looginen valinta. Luontopolun varrella tehdään yksi V-käännös. Käännös on tultaessa metsästä leveämmälle tielle noin polun puolivälissä. Ei lähdetä seuraamaan leveämpää tietä vaan käännytään takaisin metsään. Myöskään luontopolun päätyttyä ei ollut viittaa takaisin Paloheinän majalle. Polkua jatketaan siinä kohtaa suoraan leveämmälle tielle ja käännytään vasemmalle. Tämä tie vie takaisin parkkipaikan luo. Tien varressa oli vielä parissa kohdassa vähän lunta jäljellä.
Pidempi Haltiavuoren luontopolku kulkee suurimmaksi osaksi leveää ulkoilutietä pitkin. Ainoastaan aarnialueella siirrytään pienemmille metsäpoluille. Aarnialueelle saavuttaessa kannattaakin olla tarkkana. Kohdan tunnistaa reitin varrella olevasta aarnialueen infotaulusta. Itse ainakin huomasin ensin sen ja vasta sitten tien toisella puolella olevan reittimerkin, joka osoittaa kääntymään metsään. Jos en olisi ollut utelias siitä, mitä taulussa lukee, olisin todennäköisesti kulkenut ohi.
Maisemiltaan reitti on vaihteleva. Kuljetaan leveää tietä pitkin havumetsässä ja kukkien reunustamien peltojen ohi
sekä pitkospuita pitkin aarnialueella.
Lisäksi reitin varrelle osuu vielä pitkäkosken alue, joka on lehtometsää ja luonnonsuojelualuetta. Pitkäkoskella luontopolkua on noin 600 metriä kummallakin puolella jokea (yhteensä siis n. 1200 metriä). Se ei kulje ympyrää, vaan molemmat puolet joutuu kulkemaan edestakaisin.
Haltialan puolella alas joen rantaan pääsee parissa kohdassa portaita pitkin ja sinne on rakennettu katselutasanteita. Koski näkyy näistä hienosti.
Joki ylitetään siltaa pitkin.
Joen toisella puolella on Pitkäkosken luontopolun opastaulu
ja pari piknikpaikkaa, joista on hyvä näkymä joelle. Tulentekopaikkoja täällä ei kuitenkaan ole. Luonnonsuojelualueena täällä tulisi pysytellä poluilla, jottei ympäröivä luonto vaurioidu.
Palatessa Pitkäkoskelta takaisin Haltiavuoren luontopolulle minulla oli vaikeuksia löytää oikea reitti. Tietä palataan pieni pätkä takaisin päin ja sen jälkeen noustaan toista samansuuntaista tietä pitkin ylämäkeen. Mäen päällä käännytään vasemmalle pienelle polulle. Vähän matkan päässä saavutaan taas isommalle tielle, joka kulkee vasemmalle ja oikealle. Tästä kohtaa oli viime kesänä reittimerkki katkennut. En tiedä, onko se jo mahdollisesti korjattu. Reitti jatkuu tästä oikealle. Sen jälkeen jatketaankin aika lailla suoraan loppumatka, kunnes saavutaan tien yli kulkevan sillan kohdalle. Tästä käännytään vasemmalle ylös kallioille. Nyt ollaan samassa paikassa, johon lyhyempi metsäpolkukin päättyy, mutta tullaan vastakkaisesta suunnasta. Käännytään oikealle ja jatketaan tietä pitkin alas. Se johtaa takaisin parkkipaikan luo.
Haltialan luontopolut sopivat hyvin sekä ulkoiluun että luonnon monimuotoisuuteen tutustumiseen luontokylttien avulla. Tulenteko- ja taukopaikkojen puutteen vuoksi tämä ei kuitenkaan ole paras paikka pidempään retkeilyyn. Kävelyn jälkeen voi kuitenkin nauttia eväitä Paloheinän majalla tai käydä kahvilla. Alueella liikkuu paljon ihmisiä, myös suunnistajia ja pyöräilijöitä. Mainitsemieni luontopolkujen lisäksi täällä kulkee myös muita eri tavoin merkittyjä reittejä.
Pitkäkoski puolestaan on enemmän oleskeluun (piknikpöydät ja joen rannan lavat) ja luonnon tarkkailuun sopiva paikka. Sinne pääsee toki myös toista kautta kevyen liikenteen väyliä pitkin. Lähimmät bussipysäkit ovat noin kilometrin päässä.
Haltialassa tutustuin myös itselleni entuudestaan tuntemattomaan asiaan: käpykätköilyyn.
Lue lisää Haltialan luontopoluista: https://www.hel.fi/helsinki/fi/asuminen-ja-ymparisto/luonto-ja-viheralueet/luontoretket/polut/haltialan-ja-niskalan-luontopolut
Tutustu Haltialan luontopolkujen esitteeseen: https://www.hel.fi/static/hkr/viher/luontopolut/haltialan_luontopolku_web.pdf
Tutustu Pitkäkosken luonnonsuojelualueen esitteeseen: https://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/118900_Pitkakoski_2012.pdf
Kukkaprojekti
Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium) on monivuotinen, kosteiden kasvupaikkojen pienikokoinen kevätkasvi. Suomessa laji on harvinaistunut purojen perkauksista, kasvupaikkojen ojituksista ja myös metsänhoidosta.
Idän sinililja (Scilla siberica) on pieni ja kestävä kevätkasvi, joka viihtyy lehdoissa, pensaikoissa ja vuorten alarinteillä kasvavissa metsissä. Suomessa idänsinililja on tavallinen koristekasvi puistoissa ja puutarhoissa, joista se on karannut myös luontoon.
Rentukka(Caltha palustris) on tyypillinen pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeiden vyöhykkeiden laji. Sitä tavataan kaikissa Pohjoismaissa sekä Euroopassa eteläisimpiä osia lukuun ottamatta. Rentukka kasvaa rehevillä kosteilla alueilla. Sen tyypillisimpiä elinympäristöjä ovat luhdat, ojat, purot, märät niityt, suon reunat ja rehevien metsälampien rannat. Lajin myrkyllisyydestä huolimatta ainakin Ruotsissa kukkien nuppuja on nautittu kapristen tapaan.
Kevätesikkoa (Primula veris) esiintyy lähinnä Ahvenanmaalla ja Etelä-Suomessa, mutta suotuisilla paikoilla niitä tavataan jopa Lapissa asti. Se onkin Ahvenanmaan maakuntakasvi. Kevätesikkoa tavataan lehtoniityillä ja lehdoissa, sekä asutuksen läheisyydessä puutarhakarkulaisena.
Maahumalaa (Glechoma hederacea) käytetään usein maanpeittokasvina, sillä se on kasvutavaltaan rehevä ja nopeakasvuinen, ja se sopeutuu niin valoon kuin varjoonkin. Jos maahumalan juurenpätkiä on pihaan siirrettyjen puiden tai pensaiden mullassa, siitä saa helposti uuden kasvin nurmikolleen. Maahumalaa voidaan käyttää myös salaattien ja oluen mausteena.
Aho-orvokki (Viola canina) kasvaa Suomessa luonnonvaraisena koko maassa lähinnä metsissä ja niityillä. Laji on yleinen.
Lisäksi on löytynyt vielä poimulehti (Alchemilla).
Lähiluonnon lumoa 